Exit only?

Erehdyin kommentoimaan LinkedIn:issä tohtoriopintoja käsittelevää postausta. Mainitsin, että jo opintojen alussa olisi hyvä miettiä väitöksen jälkeistä työllistymistä — suurin osa tohtoreista kun ei kuitenkaan voi saavuttaa vakituista, akateemista työpaikkaa, sillä seurauksella että lupauduin kirjoittamaan omista kokemuksistani liittyen siirtymiseen akatemiasta yritysmaailmaan. Tässä sitä tarinaa nyt sitten on, olkaapa hyvät (…itseppähän pyysitte :D).

Itse käytännössä ajauduin tutkijan uralle vuonna 2005, kun maisteriksi valmistumisen jälkeen ei ollut muuta hommaa tarjolla kuin tohtoriopiskelijan paikka tutkimusryhmässä (nälkäpalkalla sekin). Ratkaisu tuntuikin oikein hyvältä, siihen asti kunnes ohjaajani kuoli yllättäen 2007 (arvatenkin kroonisen stressin ja alkoholin yhteisvaikutuksesta). Sain kuitenkin motivoitua itseni jatkamaan ja valmistuin erinomaisella arvosanalla 2009 neljän vuoden rehkimisen päätteeksi. Valmistumisen jälkeen sain melko hyvin sekä rahoitusta että tulosta (tähän päivään mennessä yli 60 tutkimusartikkelia) ja tulevaisuus näytti valoisalta (hetkittäisiä motivaatio-ongelmia toki oli, mutta se lienee ihan tavallista), aina vuoteen 2017 asti.

Mitä sitten tapahtui? Olin työskennellyt jo pari vuotta Akatemiatutkijana (viisivuotinen rahoitus) ja kaiken piti olla mallikkaasti. Aloin kuitenkin ymmärtää, että jotta minulla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vakituinen pesti yliopistolta, olisin todennäköisesti joutunut tekemään merkittäviä uhrauksia yksityiselämässä, joita perheeni tuskin olisi kestänyt. Tein siis varsin kipeän päätöksen luopua tutkijan urastani ja hakeutua ns. “oikeisiin töihin”. Pitkän märehtimisen jälkeen lopullisen päätöksen tekeminen oli todella helpottavaa.

No, tässä kohtaa saattaa herätä kysymys, mikä on kohta nelikymppisen, virttyneen akateemikon kurssi kilpailluilla työmarkkinoilla? Ei välttämättä kovinkaan hyvä; kaikki riippuu omista taidoista, kokemuksesta ja myös osittain persoonasta. Jos on yleistettävää osaamista ja on vielä kaiken lisäksi “hyvä tyyppi”, ei ongelmaa välttämättä ole ollenkaan. Ottamatta kantaa siihen miten hyvä tyyppi olen, omia osakkeita on eittämättä nostanut pitkäjänteinen panostus analytiikkataitoihin. Jo maisteriopinnoista lähtien olen ollut kiinnostunut data-analytiikasta ja siihen liittyvästä ohjelmoinnista (aiheesta voi lukea lisää aiemmista blogeistani).

Kun olin päättänyt vaihtaa alaa ja tunsin että “datatieteily” (data science) voisi olla “se mun seuraava juttu”, aloin myös määrätietoisesti opiskella koneoppimisen teoriaa ja käytännön soveltamista R:llä ja Python:illa. Noin puolen vuoden aktiivisen itseopiskelun ja työnhaun päätteeksi pestauduin Louhia Analytics -konsulttifirmaan, missä pääsinkin heti hyödyntämään sekä aiempaa että tuoreempaa kokomustani ohjelmoinnista ja analytiikasta sekä myös opettamisesta. Samoihin aikoihin, eräs vastavalmistunut tohtori, jonka ohjausryhmässä satuin olemaan, teki samanlaisen loikan toiseen it-konsultointitaloon. Olen myös kuullut vastaavaa pohdiskelua muilta entisiltä kolleegoilta, jotka vielä sinnittelevät yliopistolla.

Tästä voi ehkä saada sen kuvan, että siirtyminen yritysmaailmaan on ollut suhteellisen kivutonta. Ollakseni rehellinen on pakko tunnustaa, että näin ei kuitenkaan ole ollut. Olen toki saanut työskennellä juuri niiden asioiden kanssa, joista oikeasti nautin yliopistolla (analytiikka, koodaus ja opettaminen), eikä ole tarvinnut stressata toiminnan rahoittamisesta. Toisaalta, työ ei enää samalla tavalla herätä intohimoja, eikä ole enää yhtä mielekästä kuin esimerkiksi viimeisimmät tutkimukseni allergioiden yhteydestä elintapoihimme.

Työhön on myös asennoiduttava hyvin eri tavalla, tehtäviin ei voi käyttää loputtomasti aikaa, vaan budjetin — joka useimmiten mitataan työtunteina — puitteissa pitää saada valmista aikaiseksi. Ajankäytön optimointi voi olla hyvinkin stressaavaa ja juuri akateemista vapautta tuleekin ehkä eniten ikävä entisessä työelämässä. Kolikon kääntöpuolena on toki se, että siinä missä akateeminen tulosvastuu itselleen pistää työskentelemään myös “työajan” ulkopuolella, on vapaa-aika nykyään ihan oikeasti vapaa-aikaa. Olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni viettänyt kesälomaa koskematta työläppäriin; todella rentouttavaa!

Siinä missä tutkijana joutui pitämään kynsin hampain kiinni kiihtyvällä vauhdilla etenevästä tieteen etulinjasta, on konsulttina pakko jatkuvasti päivittää osaamistaan muuttuvassa teknologiaympäristössä. Ammatillisessa mielessä olenkin oppinut valtavasti suhteellisen lyhyessä ajassa, sekä datan käsittelystä, analytiikasta että ohjelmoinnista, pilviympäristöistä ja integraatioista puhumattakaan. Aiemmin olin siinä uskossa, me yliopistolla työskentelevät tutkijat olimme yhteiskunnan huippu-osaajia. Nyt myönnän avoimesti olleeni väärässä, ainakin mitä tulee digi-teknologiaan. Yksi merkittävä osaamistarpeita lisäävä tekijä ainakin omalla kohdalla on ollut asiakasprojektien diversiteetti, joka on ollut osaamisen näkökulmasta paljon laajempaa kuin menneiden tutkimusprojektien aiheet, siitä huolimatta että minulla on ollut epätyypillisen laaja tutkimuskenttä.

Blogin otsikko (Exit only?, joka ainakin väitetysti oli tatuoituna erään edesmenneen “kovanaaman” alaselkään) pitää sisällään varoituksen niille, jotka mahdollisesti harkitsevat vaihtoehtojaan akateemisen uran ja tyypillisemmän “kahdeksasta neljään”  -työn välillä (tokihan sitä moni painaa enemmänkin duunia, mutta monesti, toisin kuin esim. yliopistolla, tästä maksetaan erilliskorvaus). Näkökulmasta riippuen tohtorikoulutuksen ensisijainen tarkoitus voi olla pätevöittää tutkijan työhön (opiskelijan näkökulma), tarjota halpaa, uupumatonta työvoimaa tutkimusprojekteille (tutkimusryhmän johtajan näkökulma) tai tuoda rahaa organisaatiolle (esim. yliopiston rehtorin/yksikön johtajan näkökulma).

Kun pätevyys sitten on saavutettu, tutkijan uralla pysyminen vaatii jatkuvaa ponnistelua, pitäen sisällään oman alan kehityksen seuraamista, tutkimusmäärärahojen ja oman palkan haalimista eri lähteistä, opettamista, yhteiskunnallista vaikuttamista ja tietenkin valtavasti uuden, julkaistun tutkimustiedon tuottamista. Vaikka tämä urakka voi olla erittäin mielekästä, motivoivaa ja palkitsevaa, se on myös henkisesti erittäin kuluttavaa sekä tutkijalle itselleen että tämän perheelle. Koska tutkijan työ on niin vaativaa (sillä edellytyksellä että haluaa pysyä leivän syrjässä kiinni), tästä akateemisesta oravanpyörästä poistuminen on useimmiten lopullista; kovaa vauhtia liikkuvaan tiede-junaan takaisin hyppääminen vaatii valtavasti ponnisteluja.

Mitkä on nyt fiilikset, kun konsulttiuraa on takana puolitoista vuotta on nostalgia tutkijan työtä kohtaan suurimmalta osin hälvennyt. Olen yrittänyt olla pahemmin katsomatta taaksepäin ja parhaani mukaan koittanut hyväksyä, että sille uralle ei ole enää palaamista. Koen olevani onnellisempi kuin aiemmin, työperäistä stressiä on paljon vähemmän ja minulla on paremmin aikaa olla läsnä kotona. Työelämän epävarmuutta ei yksityisellä sektorillakaan pääse täysin pakoon, mutta silti uskoisin että riski jäädä tyhjän päälle on huomattavasti pienempi. Ainakin tämän perheenisän vaakakupissa se painaa enemmän kuin akateeminen vapaus ja oman tutkimusagendan edistäminen. Toivottavasti tästä avautumisesta on apua teille, jotka mietitte siirtymistä akateemisesta maailmasta yksityiselle sektorille.